torstai 15. toukokuuta 2008
These days...
I've been waiting for something exciting to happen, so that I would have something interesting to post up here, buuuut... it's been quite the usual days lately. Waking ups with coffee cups. School. Lots of school. Friends (I have the best ones in the world!). And church of course. I like it actually. And now that it's finally warming up and Summer is getting closer I like it even more. If you have never been to Finland during Summer, you should make it you number One priority to come for a visit! I'm really waiting for Summer to be here. Don't have any particular plans... just some good time with friends/fam and relaxing. Not to forget my thesis, or course, that I've planned to wrap up finally during the following months. But yeah.. this is what's up, basically. I have some dreams... as always. They are still under prayer and waiting for the right timing. When things clear out, I will keep you updated with more details about where the road takes. Love you guys!
tiistai 11. maaliskuuta 2008
Kotona jälleen - onni ja väsymys!
Huoh. Kotona ollaan. Vähän etuajassa alkuperäiseen suunnitelmaan nähden, mutta ihan oikeaan aikaan kuitenkin. Uskon, että tää oli se oikea aika. Tuntuu hyvältä. Pää on tosin ihan pyörällä. Suomi tuntuu oudolta ja kaikki asiat ihan epätodelliselta. Takana on yli 24h matkustamista, odottelua, koneiden myöhästelyä, lääkärireissu tansanialaiseen sairaalaan ja kaikkee muuta säätöä. Päässä vaan humisee. Eikä mikään ihme. Mutta ihana olla kotona. Jumala on pitänyt hyvää huolta. Pikku hiljaa sitä ymmärtää, että missä on ollut. Ja mihin on tullut. Nyt kaipaan omaan sänkyyn ja nukkumaan. Lisää kun saan kasattua itteni...
torstai 6. maaliskuuta 2008
Uusi aamu, uusi armo
Njombe on tanaan sateinen ja pilvet painuu aikalaisen harmaina kaupungin ylle. Taalla on siis sadekausi meneillaan ja olen viime paivien aikana saanut osani siita. Yolla pelottaa valilla, etta katto tippuu paalle kun sataa niin kovaa. Mutta taalla sade on Jumalan lahjaa, ilman sita ei voida viljella maata ja saada elantoa. Eika tuo nyt niin ole mua haitannut kun olen muutenkin ollut sisatiloissa viime paivat. Mutta oon edelleen kuin kalkkilaivan kapteeni, ei oo vaikee arvata kuka ei kuulu joukkoon. Yks paiva lapset koulun pihalla ei olleet uskoa silmiaan kun nakivat mut. Taidan olla hassu naky.
Tosiaan, tanaan on edessa safari (matka) Mafingaan. Siella on seminaari, jota Monica ja Leena menevat pitamaan. Paatimme, etta ma jaan sinne heidan kanssa viikonlopuksi, niin voidaan tarkkailla tata mun vointia. Siina samalla saastyn kahdelta perakkaiselta matkustuspaivalta. Ei oo viela ihan teramies olo. Alunperin oli siis tarkoitus menna Mikumiin jo perjantaina. Nyt siis vietan viikonlopun sella Mafingan orpokodin tiloissa ja katsotaan sitten, miten elama jatkuu siita eteenpain. Jos kaikki menee hyvin, niin matkustan Mikumiin mama Ruthin luo sunnuntaina. Taalla kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan, joten on parempi, ettei ihan liikaa suunnittele. Tansaniassa ihminen menee aina asioiden edelle ja jos jollakin on jokin tarve, niin muut hommat saa jaada, niita ehtii selvitella myohemminkin.
Taa nettiaika on aina ihan mukava juttu taalla. Saa vahan omaa aikaa ja mika mukavinta kuulee vahan maailman kuulumisia. Viime yona unessa luulin olevani kotona ja heratessani kurottelin jo ottaman tietokonetta, joka mulla on kotona siina sangyn lahella. Sit tajusin, etta eiih untahan se vain oli. Mutta tassa on sellainen selkea ero huomattavissa... taalla sanotaan, etta menen netille kun taas Suomessa ollaan netissa. Se viestii siita, etta meilla Suomessa se on kokoajan lasna elamassa. Enemman tai vahemman. Toisin on asiat nyt. Taa vierottaminen tekee valilla ihan hyvaakin. Mutta mahtavin juttu oli se kun sain tanaan postia itselleni. Pullupostia vielapa! Se oli niin mahtava yllatys ja tuli juuri oikeaan aikaan, silla tanaan lahden Njombesta ja Postin ulottuvilta pois. Kiitos airee!
Afrikkalainen elamantyyli on jokseenkin aika verkkaisa tai ainakin Helsingissa on meita pikakiikatijia ihan tarpeeksi. Monesti taalla ehtii huomata enemman asioita ympariltaan kun kavelee hitaammin ja ehtii miettia samalla. Tuntuu jotenkin, etta aikakin kuluu vahan hitaammin. Paljon oon miettinyt juttuja taalla ollessa. Oikein prosessointia tama olo taalla. Eniten mietityttaa kysymys hyvinvoinnista ja kehityksesta! Mika on se mittari milla naita asioita mitataan? Suomi on hieno maa ja siella on toimivat systeemit terveys- ja sosiaalihuollolla, hyvat mahikset kouluttautua, valtio takaa kaikille perustarpeiden tayttymisen jne. Silti ihmiset on tosi masentuneita, yksinaisia ja uupuneita elamaan. Tansaniassa eletaan suurten taloudellisten vaikeuksien keskella ja arki on rankkaa, mutta taalla ihmiset on sisaisesti tosi rikkaita. Heilla on ilo ja hyva asenne elamaan. Onhan taman nyt aikamoista yleistysta, mutta taa on se kuva, joka mulle nousee mieleen. Tasta olemme jutelleet monien kanssa. Suomesta puhuttuessa aina tulee esille sen rikkaus, mutta samalla ma naen, etta monella tapaa olemme paljon koyhempia. Individualismi on ajanut meidat niin etaalle toisistamme, etta se saa meidat voimaan pahoin. Haluaisin muistaa taman kun palaan takaisin ja haluaisin oppia siita enemman. Yhteison tarkeydesta ja tuesta. Niiden tuomasta voimasta.
Naissa tunnelmissa sanon taas hetkeksi kuulemiin. Mahtavaisen mukavaa paivaa sinne. Kaipaan Suomea ja omaa sankya!
P.S. Pari vinkkia yhteydenpitoon puhelimitse! Jos laitatte tekstiviesteja, niin laittakaa myos nimi peraan kun mulla ei ole tuolla tansanian similla oikein mitaan numeroita talletettuna. Toinen on se, etta kannattaa aina valita uusi viestipohja kun vastailette mulle. Ne "vastaa"-viestit ei usein toimi. DNA-liittymalla on usein vaikeuksia saada viestit perille kun heilla on aika vahan sopimuksia ulkomaisten operaattoireiden kanssa. Sitten on viela se Afrikka-lisa. Joskus viestit vain hukkuu. Karsivallisyytta rakkaat!
Tosiaan, tanaan on edessa safari (matka) Mafingaan. Siella on seminaari, jota Monica ja Leena menevat pitamaan. Paatimme, etta ma jaan sinne heidan kanssa viikonlopuksi, niin voidaan tarkkailla tata mun vointia. Siina samalla saastyn kahdelta perakkaiselta matkustuspaivalta. Ei oo viela ihan teramies olo. Alunperin oli siis tarkoitus menna Mikumiin jo perjantaina. Nyt siis vietan viikonlopun sella Mafingan orpokodin tiloissa ja katsotaan sitten, miten elama jatkuu siita eteenpain. Jos kaikki menee hyvin, niin matkustan Mikumiin mama Ruthin luo sunnuntaina. Taalla kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan, joten on parempi, ettei ihan liikaa suunnittele. Tansaniassa ihminen menee aina asioiden edelle ja jos jollakin on jokin tarve, niin muut hommat saa jaada, niita ehtii selvitella myohemminkin.
Taa nettiaika on aina ihan mukava juttu taalla. Saa vahan omaa aikaa ja mika mukavinta kuulee vahan maailman kuulumisia. Viime yona unessa luulin olevani kotona ja heratessani kurottelin jo ottaman tietokonetta, joka mulla on kotona siina sangyn lahella. Sit tajusin, etta eiih untahan se vain oli. Mutta tassa on sellainen selkea ero huomattavissa... taalla sanotaan, etta menen netille kun taas Suomessa ollaan netissa. Se viestii siita, etta meilla Suomessa se on kokoajan lasna elamassa. Enemman tai vahemman. Toisin on asiat nyt. Taa vierottaminen tekee valilla ihan hyvaakin. Mutta mahtavin juttu oli se kun sain tanaan postia itselleni. Pullupostia vielapa! Se oli niin mahtava yllatys ja tuli juuri oikeaan aikaan, silla tanaan lahden Njombesta ja Postin ulottuvilta pois. Kiitos airee!
Afrikkalainen elamantyyli on jokseenkin aika verkkaisa tai ainakin Helsingissa on meita pikakiikatijia ihan tarpeeksi. Monesti taalla ehtii huomata enemman asioita ympariltaan kun kavelee hitaammin ja ehtii miettia samalla. Tuntuu jotenkin, etta aikakin kuluu vahan hitaammin. Paljon oon miettinyt juttuja taalla ollessa. Oikein prosessointia tama olo taalla. Eniten mietityttaa kysymys hyvinvoinnista ja kehityksesta! Mika on se mittari milla naita asioita mitataan? Suomi on hieno maa ja siella on toimivat systeemit terveys- ja sosiaalihuollolla, hyvat mahikset kouluttautua, valtio takaa kaikille perustarpeiden tayttymisen jne. Silti ihmiset on tosi masentuneita, yksinaisia ja uupuneita elamaan. Tansaniassa eletaan suurten taloudellisten vaikeuksien keskella ja arki on rankkaa, mutta taalla ihmiset on sisaisesti tosi rikkaita. Heilla on ilo ja hyva asenne elamaan. Onhan taman nyt aikamoista yleistysta, mutta taa on se kuva, joka mulle nousee mieleen. Tasta olemme jutelleet monien kanssa. Suomesta puhuttuessa aina tulee esille sen rikkaus, mutta samalla ma naen, etta monella tapaa olemme paljon koyhempia. Individualismi on ajanut meidat niin etaalle toisistamme, etta se saa meidat voimaan pahoin. Haluaisin muistaa taman kun palaan takaisin ja haluaisin oppia siita enemman. Yhteison tarkeydesta ja tuesta. Niiden tuomasta voimasta.
Naissa tunnelmissa sanon taas hetkeksi kuulemiin. Mahtavaisen mukavaa paivaa sinne. Kaipaan Suomea ja omaa sankya!
P.S. Pari vinkkia yhteydenpitoon puhelimitse! Jos laitatte tekstiviesteja, niin laittakaa myos nimi peraan kun mulla ei ole tuolla tansanian similla oikein mitaan numeroita talletettuna. Toinen on se, etta kannattaa aina valita uusi viestipohja kun vastailette mulle. Ne "vastaa"-viestit ei usein toimi. DNA-liittymalla on usein vaikeuksia saada viestit perille kun heilla on aika vahan sopimuksia ulkomaisten operaattoireiden kanssa. Sitten on viela se Afrikka-lisa. Joskus viestit vain hukkuu. Karsivallisyytta rakkaat!
keskiviikko 5. maaliskuuta 2008
Pole!
Habari! Hyvaa paivaa!
Elossa ollaan. Kiitos kaikille rukouksista ja muistamisesta eilen synttaripaivana. Paiva meni sekin levatessa sangyn pohjalla. Illalla sitten sain ihanan korun ja kangan seka ikimuistoisen laulun ja tanssin lahjaksi perheelta. Oli kiva saada myos viesteja sielta Suomesta!
Oon tosiaan ollut kipeena viime sunnuntaista, eli neljatta paivaa nyt pienta lampoa ja heikotusta. Kavin heti taudin alettua malariatestissa, paikallisessa labrassa (mielenkiitnoinen kokemus) ja testin tulos oli positiivinen. Huh! Siina tuli iso itku ja surku, mutta Herralle kiitos… testit taalla voi nayttaa mita sattuu, joten munkaan tulokseni ei siis pitanyt paikkaansa. Ainakaan mitkaan oireet ei viittaa malariaan. Siina itamisaika on vahintaan 7 paivaa ja ma olin tuohon mennessa ollut maassa vasta viisi paivaa. Mutta aikamoinen koettelemus oli tuo… niin kaukana, niin yksin. Silta tuntui. Olin niin poikki, etta jaksoin tuskin jaloillani seista, joten sekin lisasi ahristusta aina vaan. Kiitos Herralle kaikki on kuitenkin jo paremmin. Musta on pidetty tosi hyvaa huolta. Olen taman ajan siis ollut mama Monican kotona ja han hoivannut ja ruokkinut. Oikein pakottanut syomaan, etta saisin voimaa. Ei ole helppo yhditelma olla kipeena ja ruokahaluttomana tassa kulttuurissa, jossa ruuasta kieltaytyminen on loukkaavaa. Taa on se mita eniten pelkasin, ja oikeestaan ollutkin mulle yksi pahimpia taistoja. Heh. Mutta niin sita sitten vaan oppii laittamaan suuhunsa kaikkea sellaistakin, mista ei niin valita. Anyhow… viela on vahan lampoa, mutta olo on huomattavasti parempi ja jaksoin lahtea tanne kaupunkiin nettikahvilaan. Leenakin tuli tanaan Njombeen, joten taman paivan ja viikonlopun vietamme kaikki yhdessa. Huomenna suuntaamme sitten Mafingaan. Siella, hieman suunnitelmista poiketen, olenkin sunnuntaihin asti, jonka jalkeen hyppaan taas bussiin ja menen Mikumiin mama Ruthin luokse. Nain siis etenee matka, jos vointi ei huonone. Otan tallaisia pienia palasia kerrallaan tata paluumatkaa kohti Daria. Taytyy sanoa, etta vaikka aluksi oli toivoton olo kun sairastuin, niin nyt voi huomata, etta se ei ollut vain huono asia. Taman kautta olen saanut sellaisen omakohtaisen kokemuksen paikallisesta kulttuurista, jonka toivoisin jokaiselle. Taalla nimittain kukaan ei jaa yksin. Etenkin jos on sairautta tai muita ongelmia. Taalla perhe, naapurit, seurakuntalaiset, tyotoverit ja koko yhteiso pitaa huolta tuosta, joka tarvitsee apua. Ma olen saanut niin monet “polet” osakseni, eika nama myotatunnon osoittajat edes tunne minua, mutta silti valittavat minusta. Kyselevat kuulumisia, miten voin ja tarvitsenko jotain. Pari mamaa on poikennut paivittain katsomassa, etta olen kunnossa. Pappi seurakunnasta soitellut ja jopa piispa lahettanyt “polensa’ mulle. Tama pole on siis sellainen sana, joka kuvaa myotatuntoa ja kanssaelamista toisen kanssa. Sen voi sanoa esim. Pitkan matkan paatteeksi, tyopaivan aikana, sairauden tai kuoleman kohdatessa jne. Mekin tarvittaisiin tallainen sana suomen kieleen. Eika vaan se sana, vaan oikeesti se teko, etta valitamme lahimmaisistamme. Mulle on tuotu kori maissia (mika tarkoittaa, etta “olet tervetullut kotiini”) ja maitoa. Joo! Nain taalla valitetaan. Ja on ollut suuri rikkaus saada oppia ja kokea tama hyvin epasuomalainen tapa. Meillahan annetaan sairaiden sairastaa, silloin ei parane menna kovin lahelle, ettei tartiu. Eiks niin? Toivon kovin, etta tasta jaa kateen mullekin jotain.
Nyt mulla alkaa olla aika lopussa tassa koneella ja hiukan epavarmaa, mitten yhteyse pelaa, joten koitan nyt saada taman ilmoille. Seuraavasta nettimahdollisuudesta en osaa sanoa… paljon olisi juttujakin kerrottavana… Mutta ollaan kuulolla! Terveisia Suomen talveen, kuulin etta siella on jo vahan luntakin. Ootte suurena sydamessa!
Elossa ollaan. Kiitos kaikille rukouksista ja muistamisesta eilen synttaripaivana. Paiva meni sekin levatessa sangyn pohjalla. Illalla sitten sain ihanan korun ja kangan seka ikimuistoisen laulun ja tanssin lahjaksi perheelta. Oli kiva saada myos viesteja sielta Suomesta!
Oon tosiaan ollut kipeena viime sunnuntaista, eli neljatta paivaa nyt pienta lampoa ja heikotusta. Kavin heti taudin alettua malariatestissa, paikallisessa labrassa (mielenkiitnoinen kokemus) ja testin tulos oli positiivinen. Huh! Siina tuli iso itku ja surku, mutta Herralle kiitos… testit taalla voi nayttaa mita sattuu, joten munkaan tulokseni ei siis pitanyt paikkaansa. Ainakaan mitkaan oireet ei viittaa malariaan. Siina itamisaika on vahintaan 7 paivaa ja ma olin tuohon mennessa ollut maassa vasta viisi paivaa. Mutta aikamoinen koettelemus oli tuo… niin kaukana, niin yksin. Silta tuntui. Olin niin poikki, etta jaksoin tuskin jaloillani seista, joten sekin lisasi ahristusta aina vaan. Kiitos Herralle kaikki on kuitenkin jo paremmin. Musta on pidetty tosi hyvaa huolta. Olen taman ajan siis ollut mama Monican kotona ja han hoivannut ja ruokkinut. Oikein pakottanut syomaan, etta saisin voimaa. Ei ole helppo yhditelma olla kipeena ja ruokahaluttomana tassa kulttuurissa, jossa ruuasta kieltaytyminen on loukkaavaa. Taa on se mita eniten pelkasin, ja oikeestaan ollutkin mulle yksi pahimpia taistoja. Heh. Mutta niin sita sitten vaan oppii laittamaan suuhunsa kaikkea sellaistakin, mista ei niin valita. Anyhow… viela on vahan lampoa, mutta olo on huomattavasti parempi ja jaksoin lahtea tanne kaupunkiin nettikahvilaan. Leenakin tuli tanaan Njombeen, joten taman paivan ja viikonlopun vietamme kaikki yhdessa. Huomenna suuntaamme sitten Mafingaan. Siella, hieman suunnitelmista poiketen, olenkin sunnuntaihin asti, jonka jalkeen hyppaan taas bussiin ja menen Mikumiin mama Ruthin luokse. Nain siis etenee matka, jos vointi ei huonone. Otan tallaisia pienia palasia kerrallaan tata paluumatkaa kohti Daria. Taytyy sanoa, etta vaikka aluksi oli toivoton olo kun sairastuin, niin nyt voi huomata, etta se ei ollut vain huono asia. Taman kautta olen saanut sellaisen omakohtaisen kokemuksen paikallisesta kulttuurista, jonka toivoisin jokaiselle. Taalla nimittain kukaan ei jaa yksin. Etenkin jos on sairautta tai muita ongelmia. Taalla perhe, naapurit, seurakuntalaiset, tyotoverit ja koko yhteiso pitaa huolta tuosta, joka tarvitsee apua. Ma olen saanut niin monet “polet” osakseni, eika nama myotatunnon osoittajat edes tunne minua, mutta silti valittavat minusta. Kyselevat kuulumisia, miten voin ja tarvitsenko jotain. Pari mamaa on poikennut paivittain katsomassa, etta olen kunnossa. Pappi seurakunnasta soitellut ja jopa piispa lahettanyt “polensa’ mulle. Tama pole on siis sellainen sana, joka kuvaa myotatuntoa ja kanssaelamista toisen kanssa. Sen voi sanoa esim. Pitkan matkan paatteeksi, tyopaivan aikana, sairauden tai kuoleman kohdatessa jne. Mekin tarvittaisiin tallainen sana suomen kieleen. Eika vaan se sana, vaan oikeesti se teko, etta valitamme lahimmaisistamme. Mulle on tuotu kori maissia (mika tarkoittaa, etta “olet tervetullut kotiini”) ja maitoa. Joo! Nain taalla valitetaan. Ja on ollut suuri rikkaus saada oppia ja kokea tama hyvin epasuomalainen tapa. Meillahan annetaan sairaiden sairastaa, silloin ei parane menna kovin lahelle, ettei tartiu. Eiks niin? Toivon kovin, etta tasta jaa kateen mullekin jotain.
Nyt mulla alkaa olla aika lopussa tassa koneella ja hiukan epavarmaa, mitten yhteyse pelaa, joten koitan nyt saada taman ilmoille. Seuraavasta nettimahdollisuudesta en osaa sanoa… paljon olisi juttujakin kerrottavana… Mutta ollaan kuulolla! Terveisia Suomen talveen, kuulin etta siella on jo vahan luntakin. Ootte suurena sydamessa!
perjantai 29. helmikuuta 2008
Hakuna matata!
Noniin, illan suunnitelmiin tuli muutos. Juuri kun olimme astuneet portista ulos ja kaikki varustukset - tuliaiset, taskulamppu ja sontikka - messissä, niin tuli viesti että ei emäntä olekaan kotona. Näin täällä, mutta rennosti vaan! Harmi sinänsä, olisi ollut mukava kyläillä. Mutta kyllä rento ilta kotosallakin on tosi jees. Leena keittää aina hyvät teet ja sen kanssa maistuu sämpylät... ja juttkin luistaa! Voi olla, että vielä yönsuussa (klo8.30) saamme vieraat poikkeamaan täällä. Afrikkalainen tapa on, että jos on kaukaisia vieraita, niin heitä pitää tulla tapaamaan, vaikka mikä olisi. Ja kun nyt ei Helina työjuttujen tähden olekaan kotona, niin hän oli kovin pahoillaan ja tahtoi hyvittää tämän ja tulla vielä sanomaan heiheit. Ei meillä Suomessa taideta suhtautua vieraisiin aina ihan samalla vakavuudella? Jotenkin ihanaa. Syräntä lämmittää.
Nyt tuntuu, että itikat syö jalkoja. Ilta on muuten aivan ihana. Ikkunasta näkyy vuorille, jotka on pienen sumuverhon alla ja aurinko laskee just. On se Jumala vaan aikamoisen täydellistä työtä tehnyt luodessaan maailmaa. Mutta nyt kone kiinni ja rauhoittumaan iltatouhuihin.
Tässä vielä Psalmi 91, joka on rohkaissut mua hirmusesti tällä matkalla!
Korkeimman suojelus
Se, joka asuu Korkeimman suojassaja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin:
"Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan."
Herra pelastaa sinut linnustajan ansastaja pahan sanan vallasta.
Hän levittää siipensä yllesi,ja sinä olet turvassa niiden alla.
Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.
Et pelkää yön kauhujaetkä päivällä lentävää nuolta,
et ruttoa, joka liikkuu pimeässä, et tautia, joka riehuu keskellä päivää.
Vaikka viereltäsi kaatuisi tuhat miestäja ympäriltäsi kymmenentuhatta, sinä säästyt.
Saat omin silmin nähdä, miten kosto kohtaa jumalattomia.
Sinun turvanasi on Herra, sinun kotisi on Korkeimman suojassa.
Onnettomuus ei sinuun iske, mikään vitsaus ei uhkaa sinun majaasi.
Hän antaa enkeleilleen käskynvarjella sinua, missä ikinä kuljet,
ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.
Sinä poljet jalkoihisi leijonan ja kyyn, tallaat maahan jalopeuran ja lohikäärmeen.
Herra sanoo: "Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun.
Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi suojelen häntä.
Kun hän huutaa minua, minä vastaan.
Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan.
Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä, hän saa nähdä, että minä autan häntä."
Amen! Hyvää yötä!
Nyt tuntuu, että itikat syö jalkoja. Ilta on muuten aivan ihana. Ikkunasta näkyy vuorille, jotka on pienen sumuverhon alla ja aurinko laskee just. On se Jumala vaan aikamoisen täydellistä työtä tehnyt luodessaan maailmaa. Mutta nyt kone kiinni ja rauhoittumaan iltatouhuihin.
Tässä vielä Psalmi 91, joka on rohkaissut mua hirmusesti tällä matkalla!
Korkeimman suojelus
Se, joka asuu Korkeimman suojassaja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin:
"Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan."
Herra pelastaa sinut linnustajan ansastaja pahan sanan vallasta.
Hän levittää siipensä yllesi,ja sinä olet turvassa niiden alla.
Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.
Et pelkää yön kauhujaetkä päivällä lentävää nuolta,
et ruttoa, joka liikkuu pimeässä, et tautia, joka riehuu keskellä päivää.
Vaikka viereltäsi kaatuisi tuhat miestäja ympäriltäsi kymmenentuhatta, sinä säästyt.
Saat omin silmin nähdä, miten kosto kohtaa jumalattomia.
Sinun turvanasi on Herra, sinun kotisi on Korkeimman suojassa.
Onnettomuus ei sinuun iske, mikään vitsaus ei uhkaa sinun majaasi.
Hän antaa enkeleilleen käskynvarjella sinua, missä ikinä kuljet,
ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.
Sinä poljet jalkoihisi leijonan ja kyyn, tallaat maahan jalopeuran ja lohikäärmeen.
Herra sanoo: "Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun.
Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi suojelen häntä.
Kun hän huutaa minua, minä vastaan.
Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan.
Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä, hän saa nähdä, että minä autan häntä."
Amen! Hyvää yötä!
Karkauspäivän kuulumiset
Heräsin tossa juuri päikkäreiltä, teki aika hyvää kun en oikein viime yönä saanut nukutuksi. Nyt on sitten taas aikaa istua koneelle ja vähän laittaa kuulumisia. Kiitos kaikille ihanista kommenteista ja tekstareista, niitä on ihana saada! Ette uskokaan, miten paljon ne merkkaa täällä. Eilen illalla itkin vaan kun tajusin, miten hyvin mulla on kaikki siellä kotona. On niin siunattua kun mulla on perhe ja ystäviä. Laatu sellaisia. Ootte kaikki hirmusen tärkeitä ja ei pitäisi ottaa tällaisia suuria asioita itsestäänselvyytenä. Joskus pitää tulla kauas, jotta näkee lähelle. Joskus tosi kauas!
Tosiaan. Tänä aamuna kävin tuon naapurin Marketan kanssa, joka on täällä kylällä opettajana, tsekkaamassa seurakunnan päiväkodin. Se on montessori-päiväkoti ja tässä yhdessä ryhmässä oli n.25 lasta ja yksi opettaja. Hän on kylän ainut koulutuksen saanut lastentarhaopettaja. Lapset oli tosi suloisia, vaikka hieman ne ujosteli mua. Mutta lopulta sanoivat, että dio dio kun kysyin, että pitäisikö mun tulla sinne töihin? Se tarkoittaa siis joo joo. Noh, en mä oikeesti taida olla tulossa, mutta ainakin ne toivottas tervetulleeksi.
Marketta vei mut myös kävelylle tonne kylälle. Ihan raitille siis. Tää seminaari alue on siis vähän sivummassa ja täällä on näitä työntekijöiden asuntoja ja koulut ja kirkot ja muut. Kylä on aika pieni, mutta kauppoja on enemmän kuin monissa Suomen pikkukylissä, joissa ei Siwan ja Ärrän lisäksi muuta oikeen ookkaan kun Alko. Täällä on pakko yrittää. Muuten ei oo oikein mitään elinkeinoa maanviljelyn ohella. Tän alueen iso hitti on maissi. Siitä valmistetaan ugalia, sellasta mössöä, jota syödään kastikkeen kera. Leenan apulainen, mama, teki sitä tänään erityisesti mua varten... "jotta vieras saa maistaa". Tulotaso on siis tosi pieni, eikä monet bisnekset jaksa pyöriä, koska ostovoima on niin heikko. Eilen kerroin siitä korimyyjästä joka oli tulossa kauppaamaan käsitöitään. Ostettiin sitten Leenan kanssa ihan iso pino erikokoisia koreja häneltä. Hän sai siitä n.40 000 tsh (1€ = n.1650ths), mikä on siis enemmän kuin esim. papin peruspalkka kuukaudessa. Ajatelkaapa kun yhden lapsen koulumaksut ovat lukuvuodelta 500 000 ths ja jos ja kun lapsia on enemmän kuin se yksi, niin miten siinä laitat lapset kouluun? Meininki on täällä niin eri. Nää ihmiset oikeesti taistelee siitä, että saa tälle päivälle ruuan, jotta perhe voi elää. Tämä korinmyyjämama sai meiltä siis yksistä ostoksista enemmän kuin monet saa koko kuussa rahaa. Hän lähti iloisena ja hymyillen vauva selässä ja korisäkki kädessä kävelemään kohti kotia. Matkaa edessä puolitoista tuntia. Me käveltiin tänään ihan hissukseen Marketan kanssa ja tunnin verran oltiin reissussa, mutta kotiin tultua olin ihan sippi. Kidugalan kylä on n.1600 metrin korkeudessa, joten tollanen pienikin haikkailu tuntuu jo isolta työltä. Mutta oi että, maisemat on kyllä ihan mielettömät. Tällaista elämä siis täällä.
Ollaan illalla luultavasti menossa kylään yhden paikallisen naisen luokse, Leenan ystäviä hänkin. Helina. Sitten pitäisi pakata oma rinkka. Aamulla lähden naapurin Vanhasten kyydissä kaupunkiin, Njombeen. Siis jos Herra suo ja eletään! Siellä tapaan sitten Monican, jonka luona olen ensi viikon torstaihin asti. Monica on siis yksi niistä naisista, joka oli viime syksynä vierailulla Suomessa ja mä autoin heitä siellä kaikissa matka-asioissa. Hänelle tein myös haastattelun tutkimustani varten ja nyt saan mennä tutustumaan hänen kotiin ja perheeseen. Tää Tansanian-orientoitumisjakso täällä Leenan luona alkaa siis olla lopuillaan. Tapaamme vielä myöhemmin ensi viikolla Njombessa hänen kanssaan, mutta Kidugalalle pitää jättää hyvästit. Hiukan jännittää tämä siirtyminen. Nyt mennään entistä syvemmälle Afrikka elämään. Tää aika Leenalla on ollut kyllä tarpeellista. Olisin varmaan hajonnut ihan täysin, jos olis pitänyt heti vaan kylmiltään asua ja elää paikallisten keskellä. Jumala on niin tiennyt tämänkin ennalta ja järjesti niin, että saan levätä ensin täällä ja toipua shokista.
Tässä on nyt tämä mun numero +255783654984, jos tulloo jotakin asiaa, niin voi laittaa viestiä! Ja muutenkin saa tervehtiä ja ilahduttaa. Ensi viikon nettimahdollisuuksista en oikein tiedä, ilmeisesti Njombessa on jotain nettikahviloita, joihin voin poiketa... toivotaan! Kännykkää pidän yöt kiinni, jotta akku säästyy... Monican luona ei ole sähköä, joten ei onnistu latailu. Yritin laittaa tänne pari kuvaa, mutta ei jaksa tää masiina vetää niitä. Next time!
Mitähän mahtaa kuulua Suomeen ja teille kaikille? Toivottavasti kaikki on hyvin. Terkkuja tutuille!
Tosiaan. Tänä aamuna kävin tuon naapurin Marketan kanssa, joka on täällä kylällä opettajana, tsekkaamassa seurakunnan päiväkodin. Se on montessori-päiväkoti ja tässä yhdessä ryhmässä oli n.25 lasta ja yksi opettaja. Hän on kylän ainut koulutuksen saanut lastentarhaopettaja. Lapset oli tosi suloisia, vaikka hieman ne ujosteli mua. Mutta lopulta sanoivat, että dio dio kun kysyin, että pitäisikö mun tulla sinne töihin? Se tarkoittaa siis joo joo. Noh, en mä oikeesti taida olla tulossa, mutta ainakin ne toivottas tervetulleeksi.
Marketta vei mut myös kävelylle tonne kylälle. Ihan raitille siis. Tää seminaari alue on siis vähän sivummassa ja täällä on näitä työntekijöiden asuntoja ja koulut ja kirkot ja muut. Kylä on aika pieni, mutta kauppoja on enemmän kuin monissa Suomen pikkukylissä, joissa ei Siwan ja Ärrän lisäksi muuta oikeen ookkaan kun Alko. Täällä on pakko yrittää. Muuten ei oo oikein mitään elinkeinoa maanviljelyn ohella. Tän alueen iso hitti on maissi. Siitä valmistetaan ugalia, sellasta mössöä, jota syödään kastikkeen kera. Leenan apulainen, mama, teki sitä tänään erityisesti mua varten... "jotta vieras saa maistaa". Tulotaso on siis tosi pieni, eikä monet bisnekset jaksa pyöriä, koska ostovoima on niin heikko. Eilen kerroin siitä korimyyjästä joka oli tulossa kauppaamaan käsitöitään. Ostettiin sitten Leenan kanssa ihan iso pino erikokoisia koreja häneltä. Hän sai siitä n.40 000 tsh (1€ = n.1650ths), mikä on siis enemmän kuin esim. papin peruspalkka kuukaudessa. Ajatelkaapa kun yhden lapsen koulumaksut ovat lukuvuodelta 500 000 ths ja jos ja kun lapsia on enemmän kuin se yksi, niin miten siinä laitat lapset kouluun? Meininki on täällä niin eri. Nää ihmiset oikeesti taistelee siitä, että saa tälle päivälle ruuan, jotta perhe voi elää. Tämä korinmyyjämama sai meiltä siis yksistä ostoksista enemmän kuin monet saa koko kuussa rahaa. Hän lähti iloisena ja hymyillen vauva selässä ja korisäkki kädessä kävelemään kohti kotia. Matkaa edessä puolitoista tuntia. Me käveltiin tänään ihan hissukseen Marketan kanssa ja tunnin verran oltiin reissussa, mutta kotiin tultua olin ihan sippi. Kidugalan kylä on n.1600 metrin korkeudessa, joten tollanen pienikin haikkailu tuntuu jo isolta työltä. Mutta oi että, maisemat on kyllä ihan mielettömät. Tällaista elämä siis täällä.
Ollaan illalla luultavasti menossa kylään yhden paikallisen naisen luokse, Leenan ystäviä hänkin. Helina. Sitten pitäisi pakata oma rinkka. Aamulla lähden naapurin Vanhasten kyydissä kaupunkiin, Njombeen. Siis jos Herra suo ja eletään! Siellä tapaan sitten Monican, jonka luona olen ensi viikon torstaihin asti. Monica on siis yksi niistä naisista, joka oli viime syksynä vierailulla Suomessa ja mä autoin heitä siellä kaikissa matka-asioissa. Hänelle tein myös haastattelun tutkimustani varten ja nyt saan mennä tutustumaan hänen kotiin ja perheeseen. Tää Tansanian-orientoitumisjakso täällä Leenan luona alkaa siis olla lopuillaan. Tapaamme vielä myöhemmin ensi viikolla Njombessa hänen kanssaan, mutta Kidugalalle pitää jättää hyvästit. Hiukan jännittää tämä siirtyminen. Nyt mennään entistä syvemmälle Afrikka elämään. Tää aika Leenalla on ollut kyllä tarpeellista. Olisin varmaan hajonnut ihan täysin, jos olis pitänyt heti vaan kylmiltään asua ja elää paikallisten keskellä. Jumala on niin tiennyt tämänkin ennalta ja järjesti niin, että saan levätä ensin täällä ja toipua shokista.
Tässä on nyt tämä mun numero +255783654984, jos tulloo jotakin asiaa, niin voi laittaa viestiä! Ja muutenkin saa tervehtiä ja ilahduttaa. Ensi viikon nettimahdollisuuksista en oikein tiedä, ilmeisesti Njombessa on jotain nettikahviloita, joihin voin poiketa... toivotaan! Kännykkää pidän yöt kiinni, jotta akku säästyy... Monican luona ei ole sähköä, joten ei onnistu latailu. Yritin laittaa tänne pari kuvaa, mutta ei jaksa tää masiina vetää niitä. Next time!
Mitähän mahtaa kuulua Suomeen ja teille kaikille? Toivottavasti kaikki on hyvin. Terkkuja tutuille!
torstai 28. helmikuuta 2008
Illan viiletessä...
Kiitän ihanista kommenteista. Kyyneleet silmissä luen niitä ja kaipailen kotiin. Nyt on aika olla täällä ja oppia. Jumala antaa meille ihmellisillä tavoilla... joskus ne eivät ole niitä helpoimpia teitä, mutta ne ovat Jumalan teitä. Meille saapui juuri tänne eräs nainen, joka kauppaa omatekoisia korejaan, joten lähden katselemaan jo vähän kotiintuomisia. Palaillaan tänne taas...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
