Pole!

Habari! Hyvaa paivaa!

Elossa ollaan. Kiitos kaikille rukouksista ja muistamisesta eilen synttaripaivana. Paiva meni sekin levatessa sangyn pohjalla. Illalla sitten sain ihanan korun ja kangan seka ikimuistoisen laulun ja tanssin lahjaksi perheelta. Oli kiva saada myos viesteja sielta Suomesta!

Oon tosiaan ollut kipeena viime sunnuntaista, eli neljatta paivaa nyt pienta lampoa ja heikotusta. Kavin heti taudin alettua malariatestissa, paikallisessa labrassa (mielenkiitnoinen kokemus) ja testin tulos oli positiivinen. Huh! Siina tuli iso itku ja surku, mutta Herralle kiitos… testit taalla voi nayttaa mita sattuu, joten munkaan tulokseni ei siis pitanyt paikkaansa. Ainakaan mitkaan oireet ei viittaa malariaan. Siina itamisaika on vahintaan 7 paivaa ja ma olin tuohon mennessa ollut maassa vasta viisi paivaa. Mutta aikamoinen koettelemus oli tuo… niin kaukana, niin yksin. Silta tuntui. Olin niin poikki, etta jaksoin tuskin jaloillani seista, joten sekin lisasi ahristusta aina vaan. Kiitos Herralle kaikki on kuitenkin jo paremmin. Musta on pidetty tosi hyvaa huolta. Olen taman ajan siis ollut mama Monican kotona ja han hoivannut ja ruokkinut. Oikein pakottanut syomaan, etta saisin voimaa. Ei ole helppo yhditelma olla kipeena ja ruokahaluttomana tassa kulttuurissa, jossa ruuasta kieltaytyminen on loukkaavaa. Taa on se mita eniten pelkasin, ja oikeestaan ollutkin mulle yksi pahimpia taistoja. Heh. Mutta niin sita sitten vaan oppii laittamaan suuhunsa kaikkea sellaistakin, mista ei niin valita. Anyhow… viela on vahan lampoa, mutta olo on huomattavasti parempi ja jaksoin lahtea tanne kaupunkiin nettikahvilaan. Leenakin tuli tanaan Njombeen, joten taman paivan ja viikonlopun vietamme kaikki yhdessa. Huomenna suuntaamme sitten Mafingaan. Siella, hieman suunnitelmista poiketen, olenkin sunnuntaihin asti, jonka jalkeen hyppaan taas bussiin ja menen Mikumiin mama Ruthin luokse. Nain siis etenee matka, jos vointi ei huonone. Otan tallaisia pienia palasia kerrallaan tata paluumatkaa kohti Daria. Taytyy sanoa, etta vaikka aluksi oli toivoton olo kun sairastuin, niin nyt voi huomata, etta se ei ollut vain huono asia. Taman kautta olen saanut sellaisen omakohtaisen kokemuksen paikallisesta kulttuurista, jonka toivoisin jokaiselle. Taalla nimittain kukaan ei jaa yksin. Etenkin jos on sairautta tai muita ongelmia. Taalla perhe, naapurit, seurakuntalaiset, tyotoverit ja koko yhteiso pitaa huolta tuosta, joka tarvitsee apua. Ma olen saanut niin monet “polet” osakseni, eika nama myotatunnon osoittajat edes tunne minua, mutta silti valittavat minusta. Kyselevat kuulumisia, miten voin ja tarvitsenko jotain. Pari mamaa on poikennut paivittain katsomassa, etta olen kunnossa. Pappi seurakunnasta soitellut ja jopa piispa lahettanyt “polensa’ mulle. Tama pole on siis sellainen sana, joka kuvaa myotatuntoa ja kanssaelamista toisen kanssa. Sen voi sanoa esim. Pitkan matkan paatteeksi, tyopaivan aikana, sairauden tai kuoleman kohdatessa jne. Mekin tarvittaisiin tallainen sana suomen kieleen. Eika vaan se sana, vaan oikeesti se teko, etta valitamme lahimmaisistamme. Mulle on tuotu kori maissia (mika tarkoittaa, etta “olet tervetullut kotiini”) ja maitoa. Joo! Nain taalla valitetaan. Ja on ollut suuri rikkaus saada oppia ja kokea tama hyvin epasuomalainen tapa. Meillahan annetaan sairaiden sairastaa, silloin ei parane menna kovin lahelle, ettei tartiu. Eiks niin? Toivon kovin, etta tasta jaa kateen mullekin jotain.

Nyt mulla alkaa olla aika lopussa tassa koneella ja hiukan epavarmaa, mitten yhteyse pelaa, joten koitan nyt saada taman ilmoille. Seuraavasta nettimahdollisuudesta en osaa sanoa… paljon olisi juttujakin kerrottavana… Mutta ollaan kuulolla! Terveisia Suomen talveen, kuulin etta siella on jo vahan luntakin. Ootte suurena sydamessa!